HISTORIA - KANSAINVÄLINEN


"Ja hän sanoi minulle: "Kahtatuhatta kolmeasataa iltaa ja aamua; sitten pyhäkkö asetetaan jälleen oikeuteensa." Dan. 8:14

Historiallinen tausta

Laajasti ymmärrettynä adventismin historialliset juuret ulottuvat Uuden testamentin ajan apostoliseen seurakuntaan, jolle Kristuksen pikaisen takaisintulon odotus oli luonteenomaista. Olihan Jeesus itse luvannut: "Vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen" (Joh. 14:3). Uuden testamentin viimeisillä lehdillä Jeesus vielä vakuuttaa: "Katso, minä tulen pian", "Totisesti, minä tulen pian" (Ilm. 22:12,20).

Varhainen kristillinen seurakunta odotti "autuaallisen toivon täyttymistä" (Tiit. 2:13) eli Kristuksen paluuta kunniassa ja kirkkaudessa. Kristuksen tulemuksen odotus oli alkuaikoina paikoin niin kiihkeää, että apostoli joutui kehottamaan seurakuntaa odotuksessaan rauhallisuuteen ja malttiin: "Sillä se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tahi jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala" (2. Tess. 2:1-4).

Luopumuksen ajat todella tulivat ja sen jälkeen uskonpuhdistuksen aika, jolloin näidenkin lopun aikaan viittaavien profetiasanojen nähtiin toteutuneen. Se johti myös Kristuksen takaisintulon odotuksen lisääntymiseen kristikunnassa. Seppo A. Teinonen luonnehtii uutta vaihetta näin: "Uudella ajalla on monissa protestanttisissa yhteisöissä ja herätysliikkeissä tarkkailtu Raamatussa mainittuja "ajan merkkejä" ja odotettu Kristuksen saapumista lähitulevaisuudessa. Nämä odotukset, merkkien tarkkailut ja laskelmien teoit (joita suoritti osittain myös Luther) olivat erityisen laajalle levinneitä 1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvun alussa, jolloin niille loivat taustaa Lissabonin maanjäristys (1755), tähtitaivaan ilmiöt ja erityisesti vuoden 1833 meteorisade, Ranskan vallankumous, Napoleonin sodat ja muut historialliset mullistukset sekä myös Amerikan "suuri herätys" ja kristillisen lähetystyön uusi kasvu. Monet uskonnolliset kirjailijat ja julistajat näkivät näissä ja muissa ajan ilmiöissä lopun merkkejä ja sadat suorittivat Danielin ja Ilmestyskirjan avulla ennustuksia Herran saapumisen ajankohdasta."

Adventtiherätys 1840-luvulla

Euroopassa keskiajalta peräisin ollut uskontopakko, jonka rajoitukset kahlitsivat suomalaisiakin herännäisliikkeitä, johti tuhansien protestanttisten pyhiinvaeltajien siirtymiseen Euroopasta Uuteen maailmaan, Pohjois-Amerikkaan. Koska Amerikan Yhdysvaltain perustuslaki 1776 takasi kaikille uskonnonvapauden, se loi samalla edellytykset adventtiherätyksen kasvulle ja leviämiselle.

Baptistipiireissä 34 ikävuotenaan kääntymykseen tullut William Miller (1782-1849) oli uskoontultuaan päätellyt, että jos Raamattu todella oli totuuden kirja, niin sen täytyi olla myös johdonmukainen, ja siksi hän päätti ratkaista kaikki sen näennäiset ristiriidat. Raamatun reunaviittaukset ja tekstiviittaukset apuna käyttäen hän aloitti järjestelmällisen Raamatun tutkimisen vuonna 1816.

Tutkittuaan ahkerasti Raamattua usean vuoden ajan, Miller tuli vakuuttuneeksi siitä, että Kristuksen takaisintulo oli lähellä. Hän tulkitsi Danielin kirjassa (8:14) mainitun ajanjakson, 2300 profeetallista päivää eli kirjaimellista vuotta (Hes. 4:6), alkaneen 457 eKr. ja päättyvän 1843-1844 jKr., jolloin tapahtuisi Raamatun mukaan pyhäkön puhdistus. Koska Danielin kirjan mukaan "näky koskee lopun aikaa" (8:19), Miller uskoi ennustetun pyhäkön puhdistamisen tarkoittavan tämän maan puhdistamista tulella toisen adventin tapahtuessa.

Jo pelkkä ajatuskin noin pian tapahtuvasta ja noin vakavasta tapahtumasta vaikutti Milleriin syvästi, ja hänestä tuntui, että hänen velvollisuutensa olisi kertoa siitä ihmisille varoitukseksi. Vuoden 1831 kesällä, sisäisestä pakosta ja ystäviensä kehotuksesta, hän esitti ensikerran julkisesti näkemyksensä Kristuksen takaisintulosta Dresdenin kylässä, New Yorkin osavaltiossa. Kuulijat pitivät Millerin puheesta ja pyysivät häntä esitelmöimään heille viikonkin varrella, mihin pyyntöön hän suostuikin. Viikon aikana pidettyjen kokousten tuloksena oli kolmetoista perhettä tullut kääntymykseen. Miller alkoi tämän jälkeen saamaan useita pyyntöjä eri kirkkokuntien edustajilta tulla esitelmöimään toisesta adventista.

Millerin tapaan oli aikaisemminkin laskettu Jeesuksen tulon aikaa, mutta Millerin julistus, jota monet ajan merkit (mm. suuri tähtisade marraskuun 13. päivänä 1833) tehostivat, herätti vastakaikua laajoissa kristillisissä piireissä.

Millerin johtama adventistinen liike oli tunnustusten välinen, yleiskirkollinen herätysliike, jonka kannattajat, "adventistit", kuuluivat eri kirkkokuntiin. Metodisteja, babtisteja, presbyteerejä, luterilaisia, reformoituja jne. yhtyi Millerin kanssa odottamaan Herran pikaista paluuta aikomattakaan muodostaa mitään uutta kirkkokuntaa. Sellaista päinvastoin periaatteestakin vastustettiin.

Ajan (2300 vuosipäivän) lähestyessä päätöstään pyrittiin aikajakson tarkka päättymisaika määrittämään mahdollisimman täsmällisesti. Ajanjakson lähtökohtana pidettiin syksyä 457 eKr., jolloin Artakserkseen (Artahstan) seitsemäntenä hallitusvuotena annettiin käsky Jerusalemin jälleen rakentamisesta (ks. Dan. 9:25). Kun tuosta ajankohdasta laskettiin tasan 2300 vuotta eteenpäin, saavuttiin syksyyn 1844 jKr.

Danielin ennustuksessa (8:14) mainitun pyhäkön oikeuteensa saattamisen (eli pyhäkön puhdistamisen, kuten englantilaisessa raamatunkäännöksessä sanottiin) ymmärrettiin tarkoittavan muinaisen juutalaisen suuren sovituspäivän vertauskuvan täyttymistä. Niinpä ryhdyttiin tutkimaan, mille päivälle suuri sovituspäivä, juutalaisten kalenterin mukaan seitsemännen kuun kymmenespäivä, sattuisi vuonna 1844. Näin päädyttiin lokakuun 22. päivään 1844. Silloin siis Kristuksen uskottiin saapuvan.

Milleriläisen liikkeen kannattajien lukumäärä kohosi Yhdysvalloissa arviolta 100.000:een (Yhdysvaltain väkiluku oli tuolloin n. 17 milj.). Määräpäivän lähestyessä liike herätti varsin laajaa kiinnostusta ja keskustelua myös lehdissä. Tuolta ajalta peräisin olevat mielikuvitukselliset tarinat adventisteista, jotka muka kiipesivät valkeissa "taivaaseennousuviitoissa" kukkuloiden laeille ja talojen katoille, ovat kuitenkin vailla mitään historiallista pohjaa.

Kun Jeesus ei palannutkaan Millerin seuraajat kokivat "suuren pettymyksen". Liike hajaantui ryhmiksi, joista muutamat järjestäytyivät omiksi yhteisöikseen toisten kuivuessa pian olemattomiin. Jotkut yrittivät korjailla Millerin laskelmia ja asettivat uusia aikamääriä Jeesuksen tulolle.

Miller itse kirjoitti suuren pettymyksen jälkeen marraskuussa 1844: "Toivoni Kristuksen takaisintulosta on nyt yhtä luja kuin aikaisemminkin. Olen tehnyt vain sen, minkä vuosien kihkottoman tutkimisen ja harkinnan jälkeen näen velvollisuudekseni, Jos olen erehtynyt, olen erehtynyt rakkauden puolelle. Erehtymiseni syynä on ollut rakkaus lähimmäisiini ja vakaumus velvollisuudestani Jumalaa kohtaan." Samassa kirjoituksessaan hän lausuu: "Olen kiinnittänyt mieleni toiseen ajankohtaan, ja siinä aion pysyä, kunnes Jumala antaa minulle enemmän valoa. - Ja tuo aika on tänään, tänään ja tänään, kunnes Hän tulee ja näen Hänet, jota sieluni ikävöi."

Seitsemännen päivän adventistien alkuvaiheet

Muutamat odotuksessaan pettyneet tulivat hartaasti rukoiltuaan ja Raamattua tutkittuaan siihen tulokseen, että Millerin aikalaskelma oli sinänsä oikea, mutta hän oli ymmärtänyt väärin pyhäkköä koskevan ilmoituksen. Pyhäkkö, josta Daniel puhui, ei tarkoittanutkaan maapalloa, kuten Miller oli ymmärtänyt, vaan taivaallista pyhäkköä, jossa Kristus Hebrealaiskirjeen (8:1,2) mukaan palvelee ylimmäisenä pappina. Danielin kirjassa mainittu lopun aikana tapahtuva pyhäkön puhdistaminen eli oikeuteensa asettaminen ei merkinnytkään maan puhdistamista jumalattomista, vaan taivaallisen pyhäkön puhdistamista synneistä ennen toista adventtia. Samoin kuin maallisessa pyhäkössä papit suorittivat palveluksensa kaksiosaisena, suorittaa Kristuskin palveluksensa taivaallisessa pyhäkössä kaksiosaisena. Sen sijaan, että Kristus olisi tullut taivaallisen pyhäkön kaikkeinpyhimmästä saapuakseen tämän maan päälle 2300 vuosipäivän päättyessä, 1844, hän aloitti siellä sen palvelustyönsä vaiheen, jota maallisen temppelivuoren suuri sovituspäivä esikuvasi. Milloin tuo viimeinen vaihe Kristuksen pyhäkköpalveluksessa taivaassa päättyisi, siitä ei Raamattu antanut mitään tietoa. Kristuksen takaisintulon aikaa ei siis voitu tietää.

Vastikään seitsemäntoista vuotta täyttänyt neitonen Ellen Harmon (myöhemmin White, 1827-1915) sai kotikaupungissaan Portlandissa, Mainen osavaltiossa, joulukuussa 1844 erikoislaatuisen näyn. Näky rohkaisi ja vahvisti Ellenin ja hänen lähimpien ystäviensä uskoa siihen, että Jumala oli edelleen johtamassa adventtiliikettä.

Ellen Harmon oli ruumiilliselta kunnoltaan hyvin heikko. Siitä lähtien kun hän yhdeksänvuotiaana koulutyttönä oli vakavasti loukkaantunut erään vanhemman koulutoverinsa heittämästä kivestä, hän oli häälynyt elämän ja kuoleman rajamailla. Kuitenkin hän oli jaksanut mennä kuulemaan Millerin julistusta tämän pitäessä kokoussarjan Portlandissa vuonna 1840 ja toisen kerran 1842. Sanoma oli tehnyt tyttöön syvän vaikutuksen, ja yhdessä vanhempiensa kanssa - Harmonit kuuluivat metodistikirkkoon - hän oli liittynyt Kristuksen tulon odottajiin.

Noin viikko ensimmäisen näyn jälkeen Ellen sai toisen näyn, jossa häntä käskettiin kertomaan muille, mitä hänelle oli ilmoitettu. Useiden päivien ajan hän rukoili, että tuo taakka otettaisiin häneltä pois, mutta hänen korvissaan kaikuivat jatkuvasti sanat "Kerro toisille, mitä olen ilmoittanut sinulle". Näin alkoi nuoren Ellen Harmonin ainutlaatuinen elämäntyö.

Ellen alkoi käymään sisarensa Sarahin ja ystäviensä kanssa entisten milleriläisten luona kertomassa varhaisia näkyjään. James White (1821-1881), entinen milleriläinen saarnaaja, vakuuttui hänen näkyjensä aitoudesta ja alkoi matkustaa heidän kanssaan.

Avioiduttuaan vuonna 1846 adventistisaarnaaja James Whiten kanssa Ellen sai vähitellen yhä johtavamman sijan adventtiliikkeessä. Hän sai noin kaksituhatta näkyä ja profeetallista unta seitsemänkymmentä vuotta kestäneen julkisen toimintansa aikana vuosina 1844-1915. Ellen G. Whiten kautta saadut sanomat, joiden nähtiin olevan profetian hengen hedelmää ja ilmausta profetian lahjan vaikutuksesta seurakunnassa, vaikuttivat ratkaisevalla tavalla uuden liikkeen kehitykseen.

Viikon seitsemänteen päivään eli sapattiin näiden adventistien huomio kiinnittyi varsinaisesti merikapteeni Joseph Batesin (1792-1872) vaikutuksesta. Ennen kuin hän lopetti purjehtimisen, hän oli hankkinut huomattavan omaisuuden, jonka hän käytti adventtisanoman eteenpäin viemiseksi. Hän oli myös suosittu puhuja. Luettuaan artikkelin sapatista ja kuultuaan Washingtonissa olevasta, pienestä adventistiseurakunnasta, jonka jäsenistä suuri osa oli erään seitsemännen päivän babtistin vaikutuksesta ryhtynyt pyhittämään sapattia, Bates kävi paikalla ottamassa selkoa asiasta. Perehdyttyään sapatti-kysymykseen tarkoin hän ryhtyi itse pyhittämään seitsemättä päivää. Vuonna 1846 Bates julkaisi sapattia käsittelevän kirjasen, jonka esittämiin raamatullisiin perusteisiin nojautuen useat muutkin adventistit ryhtyivät viettämään sapattia, heidän joukossaan mm. James ja Ellen White.

Näin oli muodostunut adventistiuskovaisten ryhmä, joka poikkesi muista adventisteista lähinnä kolmessa kohdassa:

1. Ryhmä uskoi profeetallisen aikaennustuksen täyttyneen 1844 Kristuksen aloitettua ylimmäispapillisessa palveluksessaan taivaassa sen vaiheen, jota vanhan liiton suuri sovituspäivä esikuvasi, Tästä syystä se - toisin kuin eräät muut adventistiryhmät - ei tehnyt laskelmia Kristuksen takaisintulon ajasta.

2. Tämä ryhmä uskoi Uudessa testamentissa mainitun profetian hengen lahjan ilmenevän Ellen G. Whiten elämässä ja työssä.

3. Alkuperäisen Raamatullisen käytännön mukaisesti se omaksui lepopäiväksi sapatin, viikon seitsemännen päivän eli lauantain.

Millerin elinaikana (hän kuoli vuonna 1849) ei adventistien keskuudessa tapahtunut mitään kirkollista tai seurakunnallista järjestäytymistä. Vasta yksitoista vuotta Millerin kuoleman jälkeen, vuonna 1860, sapattia pyhittävät adventistiseurakunnat alkoivat kutsua itseään nimellä Seitsemännen päivän adventistit.

Vuonna 1861 yhteisen nimen valinneet adventistiseurakunnat muodostivat osavaltioittain seurakuntien yhteenliittymän ns. konferenssin (nykyisen piirikunnan) ja seuraavana vuonna perustettiin konferenssin edustajista muodostuva pääkonferenssi (General Conference) valvomaan ja ohjamaan kaikkea työtä. Pääkonferenssi kokoontui toukokuussa vuonna 1863 ensimmäiseen yleiskokoukseensa Battle Creekissä, Michiganissa. Seitsemännen päivän adventisteja oli tuolloin 3500.

Adventistien organisaatio ja levinneisyys

Aluksi seurakunnan työ keskittyi pääasiallisesti Yhdysvaltoihin, kunnes vuonna 1874 kirkko laajensi toimintaansa Pohjois-Amerikan ulkopuolelle, ensin Eurooppaan, sitten Australiaan (1885), Skandinaviaan (1877), Afrikkaan (1887), Etelä-Amerikkaan ja Aasiaan (1985).

Kirjallisuuden ja lehtien julkaiseminen ja levitys on ollut yksi tärkeä tekijä adventtikirkon kasvussa. Kirkko alkoi julkaista omaa seurakuntalehteään "The Advent Review and Sabbath Herald" (nykyisin Adventist Review) Parisissa, Mainessa, Yhdysvalloissa vuonna 1850. Nuorisolle tarkoitettu lehteä "Youths Instructor" alettiin julkaista 1852 Rochesterissa, New Yorkissa. Lähetyslehteä "The Signs of the Times" alettiin julkaista Oaklandissa, Kaliforniassa vuonna 1874. Adventtikirkon ensimmäinen oma kustannustalo aloitti toimintansa Battle Greekissä Michiganissa vuonna 1855.

Terveystyö aloitettiin Helth Reform Institutella, joka myöhemmin tunnetaan nimellä Battle Greek sanitarium. Se avasi ovensa vuonna 1866 ja valtakunnallinen lähetysseuratoiminta aloitettiin vuonna 1870. Ensimmäinen adventtikirkon kansainväliseen koulujärjestelmään kuuluva koulu aloitti toimintansa vuonna 1872 ja ensimmäinen valtakunnanlaajuinen sapattikouluyhdistys 1877.

Vuoden 1901 yleiskokouksessa uudistettiin organisaatiota vastaamaan laajenevan kansainvälisen työn tarpeita. Adventtikirkon hallinnollinen toiminta siirtyi vuonna 1903 Battle Greekistä Michiganista Washington DC:in, josta kansainvälisen adventtikirkon hallinnollinen toimisto siirtyi Silver Springiin, Marylandiin. Sieltä johdetaan tänäänkin kansainvälisen adventtikirkon toimintaa.

Seitsemännen Päivän Adventtikirkon perustamisvuonna 1863 jäsenistö asui kokonaisuudessaan Pohjois-Amerikassa. Vuosisadan vaihteessa, jolloin jäsenmäärä koko maailmassa oli vajaat 70 000, tästä määrästä Pohjois-Amerikan osuus oli 83 prosenttia. Jäsenmäärän voimakas kasvu eri puolilla maailmaa on muuttanut suhteen päinvastaiseksi. Nykyisestä jäsenistöstä liki yhdeksän kymmenestä asuu Pohjois-Amerikan ulkopuolella.

Adventtikirkko on tänään kansainvälinen, maailmanlaajuinen kirkkokunta. Se on 150 vuodessa kasvanut pienestä amerikkalaisesta ihmisryhmästä maailmanlaajuiseksi yhteisöksi, jossa on noin 16 miljoonaa jäsentä lähes kaikista maailman maista.

Lähteet:
Olavi Rouhe: Adventtiliike - usko, toiminta ja tavoitteet, Kirjatoimi, 1982; Olavi Rouhe: Raportti Jeesuksen uskosta, Kirjatoimi, 1977; T. N. Ketola: Hengellisiä liikkeitä - historiallinen tutkielma Suomen adventtiliikkeestä,1952, Uuden Auran osakeyhtiön kirjapaino; Tunnustuskirjana Pyhä Raamattu, Kirjatoimi, 1995