PERUSLUONTEISET OPINKOHDAT 12
Seurakunta


Vihoissaan vanha mies iski mukanaan kuljettamallaan sauvalla kallionlohkaretta. Hän iski uudestaan ja huusi: "Kuulkaa nyt, kapinoijat! Tästä kalliostako meidän muka pitäisi saada teille vettä?"

Vesivirta alkoi juosta kalliosta ja Israel sai juoda kyllikseen. Mutta Mooses oli tehnyt syntiä ottaessaan itselleen ansiot veden saannista sen sijaan että olisi kohdistanut kiitoksen Kalliolle. Tuon synnin tähden hän ei saisi astua Luvattuun Maahan (ks. 4. Moos. 20:7 - 12).

Tuo Kallio oli Kristus, ja tälle perustukselle Jumala rakensi kansansa sekä yhteisönä että yksilöinä. Tämä totuus kulkee vertauskuvana läpi koko Raamatun.

Viimeisessä saarnassaan, jonka Mooses saarnasi Israelille, hän ilmeisesti tähän tapahtumaan viitaten käytti kuvaa kalliosta kuvatakseen Jumalan muuttumattomuutta ja luotettavuutta:

"Minä julistan Herran nimeä. Ylistäkää Jumalamme kunniaa! Hän on turvamme, kalliomme, teoissaan täydellinen. Kaikki hänen tiensä ovat oikeat. Hän on uskollinen Jumala, ei hän vääryyttä tee. Hän on vanhurskas, tuomioissaan oikea" (5. Moos. 32:3,4).

Vuosisatoja myöhemmin Daavid toisti samaa teemaa - hänen Pelastajansa on kallio:

"Hän on kallio, hän on minun pelastukseni, hän on linnani, minä en horju. Jumalassa on pelastukseni ja kunniani. Hän on luja kallio, hänessä on turvani" (Ps. 62:7,8).

Jesaja käytti samaa kuvakieltä tulevasta Messiaasta: "Minä lasken Siioniin peruskiven, huolella valitun kivipaaden, kallisarvoisen kulmakiven sitomaan vankkaa perustaa" (Jes. 28:16).

Pietari todisti, että Kristus täytti tämän ennustuksen. Kutsuessaan ihmisiä Kristuksen luo hän kutsui heitä "elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen" (1. Piet. 2:4). Paavali esitti hänet ainoaksi lujaksi perustukseksi kun hän kirjoitti: "Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea" (1. Kor. 3:11). Hän viittasi kallioon, jota Mooses löi, ja josta isät joivat: "He joivat siitä hengellisestä kalliosta, joka kulki heidän mukanaan; tämä kallio oli Kristus" (1. Kor. 10:4).

Jeesus Kristus itse käytti samaa kuvaa julistaessaan: "tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni (seurakuntani, VKR). Sitä eivät tuonelan portit voita" (Matt. 16:18). Hän perusti kristillisen seurakunnan Elävälle Kalliolle, joka oli hän itse. Tätä Kalliota lyötiin, kun hänen oma ruumiinsa uhrattiin maailman syntien tähden. Tästä Kalliosta parantava, elävä vesi virtasi janoisten kansojen juotavaksi (vrt. Hes. 47:1 - 12; Joh. 7:37,38; Ilm. 22:1 - 5).

Miten heikko ja voimaton seurakunta olikaan silloin, kun Jeesus lausui sanansa! Siihen kuului muutamia väsyneitä, epäileviä, omia etujaan ajavia opetuslapsia, kourallinen naisia ja ailahtelevaa väkijoukkoa, joka häipyi heti kun Kalliota lyötiin. Mutta seurakuntaa ei perustettukaan heikolle ihmisviisaudelle vaan Aikakausien Kalliolle. Aika näyttäisi, että mikään ei kykenisi tuhoamaan Kristuksen seurakuntaa tai estämään sitä tehtävästään tuottaa kunniaa Jumalalle ja johtaa ihmisiä Vapahtajan luo (vrt. Ap.t. 4:12,13,20 - 33).

Seurakunnan raamatullinen merkitys

Raamatussa sana 'seurakunta' tai 'kirkko' on käännös kreikan kielen sanasta 'ekklesia', joka merkitsee 'ulos kutsuttua'. Tätä sanaa käytettiin yleisesti mistä tahansa kokouksesta, johon ihmisiä oli kutsuttu koolle. *1

Septuaginta, Jeesuksen aikana suosittu kreikankielinen käännäs hepreankielisestä Vanhasta testamentista, käytti 'ekklesiaa' heprean 'qahal' - sanan vastineena. Tämäkin merkitsi 'kokoontunutta joukkoa', 'kokousta' tai 'seurakuntaa' (5. Moos. 9:10; 18:16; 1. Sam. 17:47; 1. Kun. 8:14; 1. Aikak. 13:2).

Käytäntö laajeni Uudessa testamentissa. Huomaa, miten siinä käytetään sanaa ekklesia: sana tarkoittaa (a) tiettyyn paikkaan jumalanpalvelukseen kokoontuneita uskovia (1. Kor. 11:18; 14:19,28); (b) tietyllä paikkakunnalla asuvia uskovia (1. Kor. 16:1; Gal. 2:1; 1. Tess. 2:14); (c) yksityisessä kodissa kokoontuvaa uskovaisten ryhmää (1. Kor. 16:19; Kol. 4:15; Filem. 2); (d) tietyn maantieteellisen alueen seurakuntien kokonaisuutta, jolloin ekklesia on uudessa suomalaisessa kirkkoraamatussa suomennettu sanalla 'kirkko' (Ap.t. 9:31, VKR: seurakunta); *2 (e) koko maailmanlaajuista uskovien yhteisöä, kirkkoa, seurakuntaa (Matt. 16:18; 1.Kor. 10:32; 12:28; vrt. Ef. 4:11 - 16); (f) koko uskollista luomakuntaa sekä taivaassa että maan päällä (Ef. 1:20 - 22; vrt. Fil. 2:9 - 11).

Seurakunnan olemus

Raamattu esittää seurakunnan jumalalliseksi instituutioksi, 'Jumalan seurakunnaksi' (Ap.t. 20:28; 1.Kor. 1:2). Jeesus antoi seurakunnalle jumalallisen arvovallan (Matt. 18:17,18). Voimme ymmärtää kristillisen seurakunnan syvintä olemusta tarkastelemalla sen vanhatestamentillisia juuria ja niitä erilaisia kielikuvia, joita Uusi testamentti siitä puhuessaan käyttää.

Kristillisen seurakunnan juuret. Vanha testamentti esittää seurakunnan kokoontuneena ja järjestäytyneenä Jumalan kansana. Varhaisimmista ajoista alkaen Aadamista, Setistä, Nooasta, Seemistä ja Abrahamista polveutuneet Jumalaa palvelevat perheet olivat hänen totuutensa vartijoita. Näitä perhekuntia, joissa isä toimi pappina, voitiin pitää pienoisseurakuntina. Abrahamille Jumala antoi suuret lupaukset, joiden mukaan tästä Jumalan perhekunnasta vähitellen kasvoi kansakunta. Israelin lähetystehtävä oli yksinkertaisesti laajemmassa merkityksessä sama, mikä oli jo annettu Abrahamille: olla siunaukseksi kaikille kansoille (1. Moos. 12:1 - 3), todistaa koko maailmalle Jumalan rakkaudesta.

Kansaa, jonka Jumala toi ulos Egyptistä, nimitettiin erämaassa olevaksi 'seurakunnaksi' (Ap.t. 7:38, VKR). Sen jäsenistä oli Jumalan sanan mukaan määrä tulla "pappisvaltakunta" ja "pyhä kansa" (2. Moos. 19:6; 5. Moos. 28:9; vrt. 3. Moos. 26:12) - hänen seurakuntansa.

Jumala sijoitti tämän kansan Palestiinaan, maailman suurimpien kulttuurien keskukseen. Kolme suurta maanosaa - Eurooppa, Aasia ja Afrikka - kohtaavat toisensa Palestiinassa. Siellä juutalaisten oli määrä palvella muita kansoja, kutsua niitä liittymään Jumalan kansaan. Lyhyesti sanottuna: Jumala kutsui israelilaiset ulos voidakseen kutsua kaikki muut kansat sisään (Jes. 56:7). Hän halusi Israelin välityksellä luoda maailman suurimman seurakunnan, jossa maailman kaikkien kansojen edustajat voisivat oppia tuntemaan tosi Jumalan ja josta nämä sitten palaisivat omien kansojensa pariin mukanaan sanoma pelastuksesta.

Huolimatta siitä, että Jumala jatkuvasti piti huolta kansastaan, Israel sekaantui epäjumalanpalvelukseen ja ajautui kansalliseen eristäytymiseen, ylpeyteen ja itsekeskeisyyteen. Jumalan kansa ei täyttänyt tehtäväänsä.

Jeesuksen tultua Israel joutui ratkaisun paikalle. Jumalan kansa odotti Messiasta, joka vapauttaisi kansan, mutta ei Messiasta, joka vapauttaisi tuon kansan jäsenet heistä itsestään. Ristillä Israelin hengellinen vararikko kävi ilmeiseksi. Ristiinnaulitsemalla Kristuksen kansa osoitti ulkonaisesti sisäisen rappionsa. Huutaessaan "Ei meillä ole muuta kuningasta kuin keisari" (Joh. 19:15) se kieltäytyi alistumasta Jumalan vallan alaisuuteen.

Ristillä kaksi vastakkaista missiota saavutti huippunsa. Ensinnäkin harhaan joutuneen seurakunnan, joka oli niin keskittynyt itseensä, ettei tuntenut omaa Herraansa. Toiseksi Kristuksen, joka rakasti niin paljon kansaansa, että hän antoi sen puolesta henkensä hankkiakseen sille ikuisen elämän.

Risti merkitsi Israelin mission päättymistä, mutta Kristuksen ylösnousemus aloitti kristillisen seurakunnan mission: julistaa evankeliumia Kristuksen verellä hankitusta pelastuksesta. Kun juutalaiset kadottivat tehtävänsä he lakkasivat olemasta Jumalan seurakunta. Heidän tilalleen Jumala perusti uuden kansan, seurakunnan, joka toteuttaisi Jumalan mission maailmassa (Matt. 21:41,43).

Uuden testamentin seurakunta, joka liittyy läheisesti Israelin vanhaan uskonyhteisöön, *3 muodostuu sekä kääntyneistä juutalaisista että pakanoista, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen. Tosi Israel on siten kaikkien niiden yhteys, jotka uskossa vastaanottavat Kristuksen (ks. Gal. 3:26 - 29). Paavali kuvaa tätä uutta yhteyttä kahdella puulla: jalolla oliivipuulla, joka kuvaa Israelia, ja villillä oliivipuulla, joka kuvaa muita kansoja. Ne juutalaiset, jotka eivät hyväksy Kristusta, eivät ole enää Jumalan lapsia (Room. 9:6 - 8), ja heitä kuvataan jalosta oliivipuusta katkaistuina oksina. Ne juutalaiset, jotka ottavat vastaan Kristuksen, pysyvät jalon oliivipuun oksina.

Paavali kuvaa niitä pakanoita, jotka ottavat vastaan Kristuksen, jaloon oliivipuuhun oksastettuina villin oliivipuun oksina (Room. 11:17 - 25). Hän neuvoo näitä uusia pakanakristittyjä kunnioittamaan Jumalan valitsemien välikappaleiden jumalallista perintöä: "Jos puun juuri on pyhä, ovat myös oksat pyhät. Jos jalosta oliivipuusta on katkaistu oksia ja jos sinut, joka olet peräisin villistä oliivipuusta, on oksastettu oikeiden oksien joukkoon niin että olet päässyt osalliseksi puun juurinesteestä, älä ylvästele alkuperäisten oksien rinnalla! Mutta jos ylvästelet, muista ettet sinä kannata juurta vaan juuri kannattaa sinua" (Room. 11:16 - 18).

Uuden testamentin seurakunta eroaa merkittävästi Vanhassa testamentissa esitetystä seurakunnasta. Apostolisesta seurakunnasta tuli Israelin kansakunnasta erillinen, itsenäinen organisaatio. Kansalliset rajat hyljättiin ja seurakunta muuttui luonteeltaan yleismaailmalliseksi. Kansallisen kirkon sijaan astui lähetyskirkko, joka oli olemassa toteuttaakseen Jumalan alkuperäistä suunnitelmaa. Tuo suunnitelma ilmaistiin siinä jumalallisessa käskyssä, jonka seurakunnan perustaja Jeesus Kristus antoi: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni" (Matt. 28:19).

Seurakunnasta käytettyjä kielikuvia. Uudessa testamentissa käytetyt kielikuvat seurakunnasta valaisevat seurakunnan olemusta.

1. Seurakunta ruumiina. Kuva ruumiista korostaa seurakunnan ykseyttä ja jokaisen jäsenen toiminnallista suhdetta kokonaisuuteen. Pyhän Hengen vaikutuksesta uskovat on "kastettu yhdeksi ruumiiksi" (1. Kor. 12:13) - seurakunnaksi. Seurakunta ei ole vähempää kuin "Kristuksen ruumis" (Ef. 1:23). Se on elimistö, jonka kautta hän jakaa täyteyttään. Uskovat ovat Kristuksen ruumiin jäseniä (Ef. 5:30). Tästä seuraa, että hänen armonsa ja voimansa antaa hengellistä elämää jokaiselle tosi jäsenelle. Kristus on "ruumiin pää" (Kol. 1:18), "seurakunnan pää" (Ef. 5:23).

Jumala on rakkaudessaan antanut jokaiselle seurakuntansa jäsenelle vähintään yhden hengellisen lahjan, joka tekee tuon jäsenen kykeneväksi tärkeään palvelukseen. Samoin kuin jokaisen elimen toiminta on elintärkeätä ihmisruumiille, samoin seurakunnan lähetystehtävän menestyksellinen hoitaminen riippuu seurakunnan jäsenille annettujen hengellisten lahjojen käytöstä. Mitä hyötyä on ruumiista ilman sydäntä tai miten paljon heikommin se pystyykään toimimaan ilman silmiä tai jalkoja! Jos jäsenet pidättävät lahjojaan seurakunta on kuollut, sokea tai rampa. Kuitenkaan nämä Jumalan antamat lahjat eivät ole itsetarkoitus.

2. Seurakunta temppelinä. Seurakunta on "Jumalan rakennus". Se on "Jumalan temppeli", jossa Pyhä Henki asuu. Jeesus Kristus on sen perustus ja kulmakivi (1. Kor. 3:9 - 16; Ef. 2:20). Tämä temppeli ei ole kuollut rakennelma, vaan se kasvaa elävän elimistön tavoin. Niin kuin Jeesus on elävä kivi, samoin uskovien tulee rakentua "elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi" (1. Piet. 2:4 - 6).

Rakennus ei ole vielä valmis. Uusia eläviä kiviä lisätään jatkuvasti temppeliin, ja Jumala liittää uskovia "Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen" (Ef. 2:22). Paavali kehottaa uskovia käyttämään tämän temppelin rakentamiseen vain parhaita rakennusaineita, jotta se kestäisi tuomiopäivän tulisen testin (1. Kor. 3:12 - 15).

Tämä vertauskuva temppelistä korostaa sekä paikallisen että Kristuksen koko maailmanlaajuisen seurakunnan pyhyyttä. "Jos joku turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa turmioon hänet. Jumalan temppeli on pyhä, ja tämä temppeli olette te" (1. Kor. 3:17). Läheiset liitot epäuskoisten kanssa ovat vastoin sen pyhää luonnetta ja niitä tulisi Paavalin mukaan välttää, sillä "mitä tekemistä on keskenään oikeudella ja vääryydellä, mitä yhteistä on valolla ja pimeydellä? - - Miten jumalien kuvat soveltuvat Jumalan temppeliin?" (2. Kor. 6:14,16). (Paavalin neuvo soveltuu sekä liike - että aviosuhteisiin.) Seurakuntaa on pidettävä suuressa arvossa, sillä Jumala kohdistaa siihen erityisen huolenpitonsa.

3. Seurakunta morsiamena. Seurakuntaa kuvataan morsiamena ja Herraa sulhasena. Herra on antanut juhlallisen lupauksen: "Minä kihlaan sinut, otan omakseni ainiaaksi, minä liitän sinut itseeni vanhurskauden ja oikeuden sitein, rakkaudella ja hyvyydellä" (Hoos. 2:21).

Paavali käyttää samaa kuvakieltä: "Olen kihlannut teidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle, ja tahdon tuoda teidät hänen eteensä kuin puhtaan neitsyen" (2. Kor. 11:2). Kristuksen rakkaus seurakuntaansa kohtaan on niin syvä ja kestävä, että hän "antoi henkensä sen puolesta" (Ef. 5:25). Hän antoi tämän uhrin "pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla" (Ef. 5:26).

Käyttämällä Jumalan sanan totuuden pyhittävää vaikutusta (Joh. 17:17) ja sitä puhdistusta, minkä kaste tarjoaa, Kristus voi puhdistaa seurakunnan jäsenet, poistaa heiltä heidän saastaiset vaatteensa ja pukea heidät hänen oman täydellisen vanhurskautensa viittaan. Siten hän voi valmistaa seurakunnan omaksi morsiamekseen ja "asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä" (Ef. 5:27). Seurakunnan täyttä kirkkautta ja loistoa ei nähdä ennen kuin Kristus tulee takaisin.

4. Seurakunta taivaallisena Jerusalemina. Raamattu nimittää Jerusalemin kaupunkia Siioniksi. Siellä Jumala hallitsee (Ps. 9:12); sieltä tulee apu ja pelastus (Ps. 14:7; 53:7). Tuon kaupungin oli määrä olla "koko maan ilo" (Ps. 48:3).

Uusi testamentti näkee seurakunnan ylhäällä olevana taivaallisena Jerusalemina, maallisen Jerusalemin hengellisenä vastineena (Gal. 4:26). Tuon Jerusalemin asukkaat ovat "taivaan kansalaisia" (Fil. 3:20). He ovat "lupauksen lapsia", jotka ovat Hengen vaikutuksesta syntyneitä ja nauttivat vapautta, johon Kristus on heidät vapauttanut (Gal. 4:28,29; 5:1). Tämän kaupungin asukkaat eivät ole enää orjuudessa eivätkä pyri vanhurskauteen lakia noudattamalla (Gal. 4:22,26,31; 5:4). He ymmärtävät, että Kristuksessa Jeesuksessa on tärkeätä vain "rakkautena vaikuttava usko" (Gal. 5:5,6).

Ne, jota kuuluvat tähän loistavaan joukkoon, ovat tulleet "Siionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo". Heidän edessään on "tuhansittain enkeleitä ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne, joiden nimet ovat taivaan kirjassa" (Hepr. 12:22,23).

5. Seurakunta perheenä. Taivaassa ja maan päällä olevaa seurakuntaa kuvataan perheyhteisöön kuuluvin käsittein (Ef. 3:15). Kahdella kielikuvalla kuvataan sitä, miten ihmiset liittyvät tähän perheeseen: lapseksi ottaminen (Room. 8:14 - 16; Ef. 1:4 - 6) ja uudesti syntyminen (Joh. 3:3 - 8). Uskoessaan Kristukseen vastakastetut eivät ole enää orjia vaan taivaallisen Isän lapsia (Gal. 3:26 - 4:7), jotka elävät uuden liiton perustalla. He kuuluvat nyt "Jumalan perheeseen" (Ef. 2:19).

Jumalan perheen jäsenet kutsuvat Jumalaa Isäkseen (Gal.4:6) ja toisiaan veljikseen ja sisarikseen (Jaak. 2:15; 1.Kor. 8:11; Room. 16:1). Paavali piti itseään hengellisenä isänä, koska hän oli johtanut monia seurakuntaperheeseen: "Vaikka teillä Kristukseen uskovina olisi tuhansia kasvattajia, teillä on vain yksi isä. Minähän teidät olen evankeliumia julistamalla synnyttänyt Kristukseen Jeesukseen uskoviksi" (1. Kor. 4:15). Hän nimitti heitä rakkaiksi lapsikseen (1. Kor. 4:14).

Seurakunnalle perheenä on erityisesti ominaista yhteys (kreik. koinonia). Siinä ei ole kysymys vain ihmisten välisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä, vaan siihen liittyy yhteys Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen (1. Joh. 1:3; 1. Kor. 1:9; 2. Kor. 13:14) samoin kuin uskovien keskinäinen yhteys (1. Joh. 1:3,7).

Kuva seurakunnasta perheenä korostaa seurakuntaa jäsenistään huolehtivana yhteisönä, "jossa ihmisiä rakastetaan, kunnioitetaan ja pidetään arvossa. Seurakunnassa jäsenet tunnustavat tarvitsevansa toisiaan, kykyjä kehitetään, ihmiset kasvavat ja heidän tarpeensa täytetään." *4 Tähän liittyy myös vastuu, kunnioitus hengellisiä vanhempia kohtaan ja hengellisistä veljistä ja sisarista huolehtiminen. Ja lopuksi kysymys on myös siitä, että jokainen jäsen osoittaa jokaista muuta jäsentä kohtaan rakkautta, johon sisältyy kaikkia vahvistava ja lujittava syvä uskollisuus.

Jäsenyys seurakuntaperheessä tekee toisistaan monella tavoin poikkeaville yksilöille mahdolliseksi tukea toisiaan. Seurakuntaperheen jäsenet oppivat elämään yhdessä menettämättä silti yksilöllisyyttään.

6. Seurakunta totuuden pylväänä ja perustuksena. Elävän Jumalan seurakunta on "totuuden pylväs ja perustus" (1. Tim. 3:15). Se on totuuden linnake, joka suojelee totuutta sen vihollisten hyökkäyksiltä. Totuus ei kuitenkaan ole staattinen vaan dynaaminen. Jos jotkut jäsenet väittävät löytäneensä uutta valoa - uuden opillisen näkemyksen tai uuden tulkinnan Raamatun tekstille - kokeneiden jäsenten tulisi tutkia tätä uutta opetusta Raamatun valossa (ks. Jes.8:20,VKR; 2. Piet. 1:20,21). Jos uusi opetus on sopusoinnussa Raamatun kanssa, seurakunnan tulee ottaa se vastaan; ellei ole, seurakunnan tulee se torjua. Kaikkien jäsenten tulisi alistua tähän Raamattuun pohjautuvaan ratkaisuun, sillä "neuvonantajien viisaus (runsaus, VKR) tuo menestyksen" (Sananl. 11:14).

Totuutta levittäessään eli todistajan tehtävässään seurakunta on "maan suola" ja "maailman valo" - ylhäällä vuorella oleva kaupunki, joka ei voi pysyä kätkössä (Matt. 5:13 - 15).

7. Seurakunta taistelevana ja voitostaan riemuitsevana armeijana. Maan päällä oleva seurakunta on kuin taisteleva armeija. Se on kutsuttu käymään sotaa hengellistä pimeyttä vastaan: "Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan" (Ef. 6:12). Seurakunnan jäsenille kuuluu kehotus: "Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen" (Ef. 6:13).

Kautta vuosisatojen seurakunnan on täytynyt taistella sekä sisäistä että ulkoista vihollista vastaan (ks. Ap.t. 20:29,30; 1. Tim. 4:1). Se on edennyt ja saavuttanut huomattavia voittoja, mutta se ei ole vielä riemuitseva seurakunta. Seurakunta on valitettavasti vielä puutteellinen. Toista kielikuvaa käyttäen Jeesus selitti seurakunnan epätäydellisyyttä esittämällä tämän vertauksen taivasten valtakunnasta: "Mies kylvi peltoonsa hyvää siementä. Mutta kun kaikki nukkuivat, hänen vihamiehensä tuli, kylvi vehnän sekaan rikkaviljaa ja meni pois" (Matt. 13:24,25). Kun palvelijat halusivat kitkeä rikkaviljan pois, isäntä kielsi ja sanoi: "Te voitte rikkaviljaa kootessanne nyhtää sen mukana vehnääkin. Antakaa niiden kasvaa yhdessä elonkorjuuseen asti" (Matt. 13:29,30).

Sekä rikkavilja että vehnä kasvoivat yhdessä vainiolla. Kun Jumala johtaa seurakuntaan kääntyneitä, Saatana tuo seurakuntaan kääntymättömiä. Nämä kaksi ryhmää vaikuttavat koko seurakuntayhteisöön - toinen puhdistavasti, toinen turmelevasti. Näiden välinen taistelu seurakunnassa jatkuu elonkorjuuseen eli Kristuksen toiseen tulemiseen asti.

Myöskään seurakunnan ulkonainen sodankäynti ei ole vielä päättynyt. Edessä on ahdistusta ja taistelua. Saatana on raivoissaan seurakunnalle koska se tietää, että sen aika on lyhyt (Ilm. 12:12,17). Saatanan toimesta maailmaan tulee "ahdistuksen aika, jonka kaltaista ei ole ollut siitä alkaen, kun kansoja on ollut", mutta Kristus nousee puolustamaan uskollista kansaansa, ja hänen ansiostaan "pelastuu jokainen, jonka nimi on kirjoitettu kirjaan" (Dan. 12:1). Jeesus vakuuttaa meille, että "joka kestää loppuun asti, pelastuu" (Matt. 24:13).

Kristuksen toisessa tulemuksessa seurakunta näyttäytyy riemuitsevana seurakuntana. Silloin kaikkien aikojen uskolliset, jotka Kristus on ostanut omalla verellään, muodostavat seurakunnan, joka seisoo hänen edessään "kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä" (Ef. 5:27).

Näkyvä ja näkymätön seurakunta. Käsitteitä näkyvä ja näkymätön on käytetty erottamaan maan päällä olevan seurakunnan kahta eri puolta. Edellä käsittelemämme kielikuvat soveltuvat erityisesti näkyvään seurakuntaan.

1. Näkyvä seurakunta. Näkyvä seurakunta on palvelusta varten organisoitu Jumalan seurakunta. Se täyttää Kristuksen suurta lähetyskäskyä viedä evankeliumi koko maailmaan (Matt. 28:18 - 20) ja valmistaa ihmisiä hänen loistavalle paluulleen (1. Tess. 5:23; Ef. 5:27).

Se on Kristuksen valitsema todistaja, joka valaisee maailmaa ja palvelee hänen tavallaan. Se saarnaa evankeliumia köyhille, parantaa sydämeltään särkyneitä, julistaa vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, vapauttaa sorretut ja saarnaa Herran otollista vuotta (Luuk. 4:18,19).

2. Näkymätön seurakunta. Näkymätön seurakunta, jota kutsutaan myös universaaliseksi seurakunnaksi, muodostuu kaikista Jumalan omista kaikkialla maailmassa. Siihen kuuluvat näkyvän seurakunnan uskovaiset sekä lisäksi ne monet, jotka ovat seuranneet kaikkea Kristukselta saamaansa valoa (Joh. 1:9), vaikka eivät ole kuuluneet mihinkään kirkolliseen organisaatioon. Tähän jälkimmäiseen joukkoon kuuluvat ne, joilla ei ole ollut tilaisuutta kuulla totuutta Jeesuksesta Kristuksesta mutta jotka ovat vastanneet Pyhän Hengen kutsuun ja luonnostaan toimineet Jumalan tahdon mukaan (Room. 2:14).

Näkymättömän seurakunnan olemassaolo osoittaa, että Jumalan palveleminen on olemukseltaan hengellistä. "Oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo" (Joh. 4:23). Koska oikea rukoileminen on luonteeltaan hengellistä, ihminen ei voi täsmällisesti tietää, kuka kuuluu Jumalan seurakuntaan, kuka ei.

Pyhän Hengen välityksellä Jumala johtaa omaa kansaansa näkymättömästä seurakunnasta näkyvään seurakuntaansa. "Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen" (Joh. 10:16). Vain näkyvässä seurakunnassa he voivat täysin osallistua Jumalan totuudesta, rakkaudesta ja yhteydestä, sillä Jumala on antanut näkyvälle seurakunnalle hengellisiä lahjoja, jotka rakentavat seurakunnan jäseniä sekä yhteisönä että yksilöllisesti (Ef. 4:4 - 16). Kun Paavali oli kääntynyt, Jumala johti hänet yhteyteen näkyvän seurakuntansa kanssa ja sitten antoi hänen tehtäväkseen johtaa seurakunnan lähetystyötä (Ap.t.9: 10 - 22). Samoin Jumala tahtoo tänäänkin johdatella lapsiaan näkyvään seurakuntaansa, jolle on tunnusomaista kuuliaisuus Jumalan käskyille ja Jeesuksen uskon omistaminen, jotta he voisivat osallistua hänen päättävään lähetystyöhönsä maan päällä (Ilm. 14:12; 18:4; Matt. 24:14).

Käsitteellä näkymätön seurakunta on tarkoitettu myös taivaassa ja maan päällä olevan seurakunnan yhteyttä (Ef. 1:22,23) ja vainon aikoina kätkettynä ollutta seurakuntaa (Ilm. 12:6,14).

Seurakunnan organisaatio

Kristuksen antama tehtävä viedä evankeliumi kaikkialle maailmaan sisältää myös niiden hoitamisen, jotka ovat jo vastaanottaneet evankeliumin sanoman. Uusia jäseniä on autettava vakiintumaan uskossa ja heitä on opetettava käyttämään Jumalalta saamiaan kykyjä ja lahjoja lähetyksen hyväksi. Koska Jumala ei ole epäjärjestyksen Jumala vaan toivoo kaiken tapahtuvan hyvässä järjestyksessä (1. Kor. 14:33,40), seurakunta tarvitsee yksinkertaisen mutta tehokkaan organisaation.

Organisaation olemus. Tarkastelkaamme nyt seurakunnan jäsenistöä ja organisaatiota.

1. Seurakunnan jäsenyys. Kun kääntyneet ovat täyttäneet tietyt edellytykset, heistä tulee jäseniä uuden liiton uskonyhteisöön. Jäsenyys merkitsee uutta suhdetta toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan ja Jumalaan.

a. Jäsenyyden edellytykset. Henkilön, joka tahtoo tulla jäseneksi Jumalan seurakuntaan, tulee hyväksyä Jeesus Kristus Herraksi ja Vapahtajaksi, katua syntejään ja tulla kastetuksi (Ap.t. 2:36 - 41; vrt. 4:10 - 12). Hänen tulee syntyä uudesti ja hyväksyä Jeesuksen lähetyskäsky, jonka mukaan kastettavia tulee opettaa "noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa" (ks. Matt. 28:20).

b. Yhdenvertaisuus ja palvelus. Kristus julisti, että "te olette kaikki veljiä" ja "joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija" (Matt. 23:8,11). Sopusoinnussa tämän kanssa jäsenten tulee kohdella toisiaan yhdenvertaisuuden pohjalta. Samalla heidän on ymmärrettävä, että Kristuksen esimerkin seuraaminen merkitsee toisten tarpeista huolehtimista ja heidän johtamistaan Mestarin tykö.

c. Uskovien yleinen pappeus. Kun Kristus aloitti palveluksensa taivaallisessa pyhäkössä, leeviläinen pappeus menetti merkityksensä. Nyt seurakunta on tullut "pyhäksi papistoksi" (1. Piet. 2:5). "Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa" (1. Piet. 2:9).

Tämä uusi järjestys, uskovien yleinen pappeus, ei anna kenellekään yksityiselle jäsenelle valtaa uskoa tai opettaa niin kuin haluaa ilman tilivelvollisuutta seurakuntayhteisölle. Se merkitsee, että jokaisella seurakunnan jäsenellä on velvollisuus palvella toisia Herran nimessä ja olla yhteydessä Jumalaan ilman inhimillistä välittäjää. Se korostaa seurakunnan jäsenten keskinäistä riippuvuutta toisistaan samoin kuin heidän riippumattomuuttaan. Tässä pappeudessa ei ole laadullista eroa seurakunnan työntekijän ja maallikon välillä, vaikkakin siinä on tilaa eroavuuksille eri tehtävien välillä.

d. Alamaisuus Jumalaa ja valtiovaltaa kohtaan. Raamattu tunnustaa, että esivalta on Jumalan säätämys, ja sen mukaan uskovien tulee kunnioittaa ja totella viranomaisia. Esivalta on "Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen." Seurakunnan jäsenten tulee antaa "jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia" (Room. 13:4,7).

Suhtautumisessaan valtiovaltaan jäsenet noudattavat Kristuksen esittämää periaatetta: "Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu" (Matt. 22:21). Mutta jos valtio puuttuu Jumalan antamaan käskyyn, kristityn korkein velvollisuus on olla kuuliainen Jumalalle. Apostolit opettivat: "Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä" (Ap.t. 5:29).

2. Seurakuntaorganisaation päätehtävät. Seurakunta järjestettiin toteuttamaan Jumalan suunnitelmaa jakaa tälle planeetalle tietoa Jumalan kirkkaudesta. Vain näkyvä seurakunta voi toteuttaa monia niistä tehtävistä, jotka ovat välttämättömiä tämän tarkoituksen saavuttamiseksi.

a. Jumalanpalvelus ja kehottaminen. Kautta historian seurakunta on ollut Jumalan välikappale uskovaisten kokoamiseksi rukoilemaan ja palvelemaan Luojaa sapattisin. Kristus ja hänen apostolinsa noudattivat tätä käytäntöä, ja Raamattu kehottaa uskovia: "Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia - - vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan" (Hepr. 10:25; vrt. 3:13). Seurakunnallinen jumalanpalvelus tuottaa siihen osallistuvalle virkistystä, rohkaisua ja iloa.

b. Kristittyjen yhteys. Seurakunnan välityksellä jäsenten syvimmät yhteyden tarpeet saavat täyden tyydytyksensä. Kristittyjen seurakunnassa kokema yhteys ylittää kaikki muut yhteyden muodot, sillä siihen sisältyy yhteys Jumalaan samoin kuin muihin, joilla on sama usko (1. Joh. 1:3,6,7).

c. Raamatun opetus. Kristus antoi seurakunnalle "taivasten valtakunnan avaimet" (Matt. 16:19). Nämä avaimet ovat Kristuksen sanat - kaikki Raamatun sanat. täsmällisemmin sanottuna niihin sisältyy "tiedon avain" (Luuk. 11:52), tieto siitä, miten päästä valtakuntaan. Jeesuksen sanat ovat henki ja elämä kaikille, jotka ottavat ne vastaan (Joh. 6:63). Ne ovat "ikuisen elämän sanat" (Joh. 6:68).

Kun seurakunta julistaa Raamatun totuuksia, näillä pelastuksen avaimilla on valta sitoa ja päästää, avata ja sulkea taivas, koska ne ilmoittavat ne perusteet, joilla ihmisiä otetaan vastaan tai hyljätään, pelastetaan tai kadotetaan. Näin seurakunnan evankeliumin julistus on joko "elämän tuoksu" tai "kuoleman haju" (2. Kor. 2:16).

Jeesus tiesi, miten tärkeätä on elää "jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta" (Matt. 4:4). Vain siten seurakunta voi täyttää Jeesuksen sille antaman tehtävän opettaa kaikkia kansoja "noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa" (Matt. 28:20).

d. Pyhien asetusten toimittaminen. Seurakunta on Jumalan välikappale toimittamaan kastetta, joka on seurakuntaan liittymisen asetus, sekä jalkain pesun ja Herran ehtoollisen asetusta.

e. Evankeliumin maailmanlaajuinen julistaminen. Seurakunta on organisoitu lähetystä varten, täyttämään sen työn, minkä Israel kansakuntana laiminlöi. Kuten nähdään Mestarin elämässä, suurin palvelus, minkä seurakunta tarjoaa maailmalle, on Pyhän Hengen voimassa tapahtuva evankeliumin julistaminen "kaikille kansoille todistukseksi" (Matt. 24:14).

Tähän lähetystehtävään sisältyy Kristuksen tulolle valmistavan sanoman julistaminen sekä seurakunnalle itselleen (1. Kor. 1:7,8; 2. Piet. 3:14; Ilm. 3:12 - 22; 14:5) että muulle ihmiskunnalle (Ilm. 14:6 - 12; 18:4).

Seurakunnan hallinto

Jeesuksen taivaaseen astumisen jälkeen seurakunnan johto oli apostolien käsissä. Heidän ensimmäinen organisaatiota koskeva toimensa oli yhteisymmärryksessä muiden uskovien kanssa valita Juudaksen tilalle uusi apostoli (Ap.t. 1:15 - 26).

Seurakunnan kasvaessa apostolit tajusivat, miten mahdotonta oli samanaikaisesti sekä saarnata evankeliumia että huolehtia seurakunnan ajallisista tarpeista. Niinpä he luovuttivat seurakunnan käytännöllisten asioiden hoidon seitsemälle miehelle, jotka seurakunta valitsi tehtäväänsä. Vaikka seurakunta teki eron ruoan jakamisen ja Jumalan sanan jakamisen välillä (Ap.t. 6:1 - 4), se ei yrittänyt erottaa papistoa maallikoista seurakunnan lähetystehtävän suorittamisessa. Itse asiassa kaksi noista seitsemästä, Stefanos ja Filippos, tunnettiin heidän tehokkaasta sananjulistamisestaan ja evankelioimisesta (Ap.t. 7 ja 8).

Seurakunnan laajeneminen Aasiaan ja Eurooppaan edellytti uusia vaiheita organisaatiossa. Lukuisten uusien seurakuntien perustamiseen liittyi vanhimpien valitseminen "kullekin seurakunnalle", jotta seurakunnan johto pysyisi vakaana (Ap.t. 14:23).

Kun seurakunnassa kehittyi suuri kriisi, osapuolten sallittiin esittää kantansa yleiskokoukselle, joka muodostui apostoleista ja seurakuntia edustavista vanhimmista. Tämän kokouksen päätöksiä pidettiin kaikkia osapuolia sitovina ja se hyväksyttiin Jumalan äänenä (Ap.t. 15:1 - 29). Tämä tapahtuma osoittaa, että kun on kysymys koko kirkkoa koskevista asioista, on välttämätöntä turvautua paikallisseurakuntaa paljon laajemman neuvottelutason arvovaltaan. Tässä tapauksessa kokouksen päätös perustui kaikkien osapuolten edustajien saavuttamaan sopimukseen (Ap.t.15:22,25).

Uusi testamentti osoittaa selvästi, että tarpeen vaatiessa Jumala ohjasi työnsä johtoa. Hänen johtonsa alaisena ja neuvotteluyhteydessä seurakunnan kanssa seurakunnan johtajat kehittivät kirkolle hallintomallin, jonka noudattaminen auttaisi kirkkoa välttymään luopumukselta ja tekisi sen kykeneväksi toteuttamaan suuren lähetystehtävänsä.

Seurakunnan hallinnon raamatulliset periaatteet

1. Kristus on seurakunnan pää. Kristuksen asema seurakunnan päänä perustuu ensikädessä hänen välitystehtäväänsä. Kristuksen voitettua ristillä Saatanan hänelle annettiin "kaikki valta taivaassa ja maan päällä" (Matt. 28:18). "Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi" (Ef. 1:22; vrt. Fil. 2:10,11). Hän on tämän vuoksi "herrojen Herra ja kuninkaiden Kuningas" (Ilm. 17:14).

Kristus on seurakunnan pää myös siksi, että seurakunta on hänen ruumiinsa (Ef. 1:23; Kol. 1:18). Uskovaiset ovat Kristuksen ruumiin jäseniä (Ef. 5:30). Heillä tulee olla häneen läheinen yhteys, sillä hän "huolehtii koko ruumiista ja pitää sitä nivelten ja jänteiden avulla koossa" (Kol. 2:19).

2. Kristus on seurakunnan kaiken arvovallan lähde. Kristuksen arvovalta näkyy (a) kristillisen seurakunnan perustamisessa (Matt. 16:18), (b) seurakunnan pyhien toimitusten asettamisessa (Matt. 26:26 - 30; 28:19,20; 1. Kor. 11:23 - 29; Joh. 13:1 - 17), (c) seurakunnan saamassa jumalallisessa oikeudessa toimia hänen nimessään (Matt. 16:19; 18:15 - 18; Joh. 20:21 - 23), (d) Pyhän Hengen lähettämisessä ohjaamaan seurakuntaa hänen alaisuudessaan (Joh. 15:26; 16:13 - 15), (e) erityisten lahjojen antamisessa seurakunnalle, niin että yksilöt voivat toimia apostoleina, profeettoina, evankelistoina, pastoreina (paimenina) ja opettajina seurakunnan jäsenten valmistamiseksi palveluksen työhön ja Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes kaikki jäsenet pääsevät samaan uskoon ja saavuttavat "aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden" (Ef. 4:7 - 13).

3. Raamatulla on Kristuksen arvovalta. Vaikka Kristus ohjaa seurakuntaansa Pyhän Hengen välityksellä, Jumalan sana, Raamattu, on ainoa ohje, jonka mukaan seurakunta toimii. Seurakunnan kaikkien jäsenten on toteltava Raamattua, sillä se on ehdoton normi. Kaikkien inhimillisten traditioiden, tapojen ja käytäntöjen on alistuttava Raamatun arvovaltaan (2. Tim. 3:15 - 17).

4. Kristuksen arvovalta ja seurakunnan virat. Kristus käyttää arvovaltaansa seurakuntansa ja sen valitsemien palvelijoiden kautta, mutta hän ei koskaan siirrä valtaansa toiselle. Kenelläkään ei ole mitään Kristuksesta ja hänen sanastaan riippumatonta itsenäistä arvovaltaa.

Seitsemännen päivän adventistien paikallisseurakunnat valitsevat itse virkailijansa. Mutta vaikka nämä virkailijat toimivat ihmisten edustajina, heidän arvovaltansa on peräisin Kristukselta. Heidän valintansa vain vahvistaa sen kutsun, jonka he ovat saaneet Kristukselta. Valittujen virkailijoiden päätehtävä on huolehtia siitä, että seurakunnassa noudatetaan Raamatun ohjeita jumalanpalveluksen, opin, kurinpidon ja evankeliumin julistuksen suhteen. Koska seurakunta on Kristuksen ruumis, heidän tulee noudattaa sen neuvoja päätöksissään ja toiminnassaan.

Uuden testamentin tuntemat seurakuntavirat. Uusi testamentti mainitsee kaksi seurakunnallista virkaa: vanhimman (kaitsijan) ja seurakunnanpalvelijan (diakonin). Näiden virkojen tärkeyttä korostetaan niihin valittaville asetetuilla korkeilla moraalisilla ja hengellisillä vaatimuksilla. Seurakunta tunnustaa virkaan kutsumisen pyhyyden kätten päällepanemisella tapahtuvan virkaan vihkimisen kautta (Ap.t. 6:6; 13:2,3; 1.Tim. 4:14; 5:22).

1. Vanhimmat.

a. Mitä tarkoitetaan vanhimmalla? "Vanhimmat" (kreik. presbyteros) tai "kaitsijat" (kreik. episkopos) olivat seurakunnan tärkeimpiä virkoja. Nimitys vanhin tarkoittaa sananmukaisesti vanhempaa henkilöä, jota pidetään arvossa ja jolle osoitetaan kunnioitusta. Vanhimman asema vastasi synagogan esimiehen virkaa. Kaitsija on käännös kreikan sanasta 'episkopos', josta tulee sana 'piispa'. Paavali käyttää nimityksiä 'vanhin' ja 'kaitsija' rinnakkain, samaa tarkoittavina (Ap.t. 20:17,28; Tit. 1:5,7).

Tähän tehtävään valitut johtivat vastaperustettuja seurakuntia. Vanhin viittasi viranhoitajan asemaan, kaitsija taas virkaan kuuluvia tehtäviä ja velvollisuuksia. *5 Koska myös apostolit nimittivät itseään vanhimmiksi (1. Piet. 5:1; 2.Joh. 1; 3. Joh. 1), on ilmeistä, että paikallisten vanhinten lisäksi oli myös matkustavia vanhimpia. Mutta molemmankaltaiset vanhimmat toimivat seurakuntien paimenina.

b. Edellytykset. Ollakseen sopiva vanhimman virkaan henkilön tuli olla "moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen taipuvainen, ei väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa. Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus. Jos joku ei osaa pitää huolta omasta perheestään, kuinka hän voisi huolehtia Jumalan seurakunnasta? Hän ei saa olla vastakääntynyt, jotta hän ei ylpistyisi eikä joutuisi tuomittavaksi Paholaisen kanssa. Hänen on nautittava myös ulkopuolisten arvonantoa, jottei hänestä puhuttaisi pahaa ja jottei hän lankeaisi Paholaisen virittämään ansaan" (1. Tim. 3:2 - 7; vrt. Tit. 1:5 - 9).

Ennen virkaan valitsemistaan ehdokkaan on siis osoitettava johtajankykyjään omassa kodissaan. "Virkaan ehdotetun perhe tulee ottaa huomioon. Noudattavatko perheen jäsenet järjestystä ja alamaisuutta? Pystyykö mies kunnialla hallitsemaan omaa perhekuntaansa? Millainen luonne hänen lapsillaan on? Saattavatko he isänsä vaikutuksen kunniaan? Jos hän on vailla tahdikkuutta, viisautta tai jumalisuuden voimaa kodissaan oman perheensä käsittelyssä, niin on varmaa, että hän tuo nämä samat heikkoudet myös seurakuntaan." *6 Jos ehdokas on naimisissa, hänen tulisi osoittaa johtajuutta kodissaan ennen kuin hänelle uskotaan laajempaa vastuuta Jumalan seurakunnassa (1. Tim. 3:15).

Viran tärkeyden vuoksi Paavali neuvoi: "Harkitse kätten päällepanemista tarkoin" (1. Tim. 5:22).

c. Vanhimman vastuu ja arvovalta. Vanhin on ennen kaikkea hengellinen johtaja. Hänet on valittu huolehtimaan Jumalan seurakunnasta (Ap.t. 20:28). Hänen velvollisuuksiinsa kuuluu huolehtia vähäosaisista (Ap.t. 20:35), ojentaa harhaan menneitä (1. Tess. 5:12) ja olla varuillaan sellaisten opetusten suhteen, jotka voivat aiheuttaa seurakunnassa hajaannusta (Ap.t. 20:29 - 31). Vanhimpien tulee olla esimerkkinä kristillisestä elämäntavasta (Hepr. 13:7; 1. Piet. 5:3) ja anteliaisuudesta (Ap.t. 20:35).

d. Asenne vanhimpia kohtaan. Tehokas seurakunnan johtajuus riippuu suuressa määrin jäsenistön uskollisuudesta. Paavali rohkaisee uskovia arvostamaan johtajiaan ja osoittamaan "heille aivan erityistä kunnioitusta ja rakkautta heidän työnsä vuoksi" (1. Tess. 5:13). Vanhimmat, jotka johtavat hyvin seurakuntaa, ansaitsevat sekä kunnioituksen että taloudellisen tuen, varsinkin ne, jotka tekevät työtä sananjulistajina ja opettajina (1. Tim. 5:17).

Raamattu muistuttaa, että on tarpeellista osoittaa arvostusta seurakunnan johtajia kohtaan: "Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä. He valvovat öitä teidän vuoksenne, koska joutuvat kerran tekemään teistä jokaisesta tiliä" (Hepr. 13:17; vrt. 1. Piet. 5:5). Kun jäsenet vaikeuttavat johtajien mahdollisuuksia täyttää Jumalalta saadut velvollisuutensa, molemmat kokevat murhetta ja menettävät Jumalan tarkoittaman ilon.

Uskovia rohkaistaan seuraamaan johtajien Kristuksen kaltaista elämäntapaa. "Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne" (Hepr. 13:7). Heidän ei tule kiinnittää mitään huomiota juoruihin. Paavali varoitti: "älä ota huomioon seurakunnanvanhimmasta esitettyä syytöstä, ellei sitä tue kaksi tai kolme todistajaa" (1. Tim. 5:19).

2. Seurakunnanpalvelijat. Nimitys seurakunnanpalvelija on käännetty kreikan sanasta diakonos, josta johtuu sana diakoni. Sana tarkoittaa 'palvelijaa', 'auttajaa'. Seurakunnanpalvelijan virka perustettiin , jotta apostolit voisivat omistautua kokonaisemmin "rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen" (Ap.t. 6:4). Vaikka seurakunnanpalvelijoiden tuli huolehtia seurakunnan aineellisista tarpeista, he osallistuivat myös aktiivisesti evankeliumin julistamiseen (Ap.t. 6:8; 8:5 - 13,26 - 40).

Nimitystä seurakunnanpalvelija (diakonos) käytetään Uudessa testamentissa myös naisesta (Room. 16:1). "Sanan käyttö tässä tekstissä viittaa siihen, että seurakunnanpalvelijan virka avautui myös sisarille niihin aikoihin, jolloin Paavali kirjoitti Roomalaiskirjeensä." *7

Vanhinten tavoin seurakunnanpalvelijat valittiin seurakunnan toimesta tehtäväänsä moraalisten ja hengellisten edellytysten pohjalta (1. Tim. 3:8 - 13).

Seurakuntakuri. Kristus antoi seurakunnalle vallan ylläpitää seurakunnassa kuria, ja hän esitti myös oikeat periaatteet, joita kurinpidossa oli noudatettava. Hän odottaa, että seurakunta soveltaa näitä periaatteita käytäntöön aina kun on tarpeellista ylläpitää seurakunnan korkeaa kutsumusta pyhänä papistona ja pyhänä kansana (vrt. Matt. 18:15 - 18; 1. Piet. 2:5,9). Kristus kiittää Efesoksen seurakuntaa siitä, että se ei ole pahoja sietänyt (Ilm. 2:2), mutta hän nuhtelee Pergamon ja Tyatiran seurakuntia siitä, että ne sallivat keskuudessaan harhaoppeja ja siveettömyyttä (Ilm. 2:14,15,20). Ota huomioon seuraavat raamatulliset ohjeet kurinpidon suhteen:

1. Miten on käsiteltävä yksityisiä rikkomuksia. Kun yksityinen jäsen rikkoo toista jäsentä vastaan (Matt. 18:15 - 17), Kristus neuvoo loukattua osapuolta lähestymään rikkojaa - harhapoluille eksynyttä lammasta - ja kehottamaan tätä muuttamaan käytöstään. Jos hän tässä yrityksessään epäonnistuu, hänen tulisi yrittää uudelleen ja ottaa tällä kertaa mukaansa yhden tai pari puolueetonta todistajaa. Jos tämäkin yritys epäonnistuu, asia tulisi tuoda koko seurakunnan ratkaistavaksi.

Jos erehtyvä jäsen torjuu Kristuksen seurakunnan viisauden ja arvovallan hän irrottaa itsensä sen yhteydestä. Erottaessaan jäsenyydestään syyllisen henkilön, seurakunta yksinkertaisesti vahvistaa hänen tilansa. Jos seurakunta on Pyhän Hengen ohjauksessa huolellisesti seurannut Raamatun ohjetta, seurakunnan ratkaisut tunnustetaan myös taivaassa. Kristus sanoi: "Kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu" (Matt. 18:18).

2. Miten on käsiteltävä julkisia rikkomuksia. Vaikka "kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta" (Room. 3:23), räikeät ja kapinamielellä tehdyt rikkomukset, jotka tuottavat häpeää seurakunnalle, tulee käsitellä välittömästi erottamalla rikkoja seurakunnasta.

Jäsenyydestä erottaminen poistaa pahan, joka muuten leviäisi hapatteen tavoin, ja palauttaa seurakunnan puhtauden samalla kun se vaikuttaa parantavasti rikkojaan. Kuultuaan siveettömyydestä Korintin seurakunnassa Paavali kehotti seurakuntaa heti kurinpidolliseen toimeen. "Kun te olette yhdessä koolla Herramme Jeesuksen nimessä ja minun henkeni ja Herramme Jeesuksen voima ovat läsnä, tuo mies on luovutettava Saatanalle ja niin annettava hänen ruumiinsa tuhoutua, jotta hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä. - - Puhdistakaa siis talonne hapantaikinasta, niin että teistä tulee uusi taikina" (1. Kor.5.4,5,7). Paavali vielä täsmensi neuvojaan: "Jos jotakuta sanotaan veljeksi mutta hän on siveetön tai ahne, epäjumalanpalvelija, pilkkaaja, juomari tai riistäjä, älkää olko tekemisissä hänen kanssaan. älkää edes aterioiko tällaisen kanssa. - - 'Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha'" (1. Kor. 5:11,13).

3. Miten on käsiteltävä seurakuntaa jakavia henkilöitä. Jäsen joka aiheuttaa eripuraisuutta (Room. 16:17), "joka elää kurittomasti" ja kieltäytyy noudattamasta raamatullisia neuvoja on alistettava seurakuntakuriin. "Antakaa hänelle opetus älkääkä olko hänen kanssaan tekemisissä. Ehkä hän silloin häpeää. älkää silti pitäkö häntä vihollisenanne vaan ojentakaa kuin veljeä" (2. Tess. 3:6,14,15). Jos eripuraisuutta aiheuttava henkilö kieltäytyy kuuntelemasta seurakunnan "toista kehotusta", häntä tulisi karttaa - "sinähän tiedät, että tuollainen ihminen on kieroutunut ja tekee syntiä. Hän tuomitsee itse itsensä" (Tit. 3:10,11).

4. Yhteyden palauttaminen. Seurakunnan jäsenten ei tulisi hyljeksiä, karttaa tai laiminlyödä jäsenyydestä erotettuja. Pikemminkin heidän tulisi yrittää palauttaa näiden yhteys Kristukseen katumuksen ja uudestisyntymisen kautta. Seurakunnasta erotetut henkilöt voidaan palauttaa seurakunnan yhteyteen kun he ilmaisevat riittävästi todisteita aidosta katumuksesta (2. Kor. 2:6 - 10).

Jumalan voima, kunnia ja armo paljastuu erityisesti siinä, kun syntinen palaa takaisin seurakunnan yhteyteen. Jumala haluaa vapauttaa synnin orjat ja siirtää heidät pimeyden valtakunnasta valon valtakuntaan. Jumalan seurakunta, koko maailmankaikkeuden teatteri, ilmaisee Kristuksen sovittavan uhrin voimaa ihmisten elämässä.

Tänään Kristus - seurakuntansa kautta - kutsuu kaikkia tulemaan hänen perhekuntansa yhteyteen. Hän sanoo: "Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän" (Ilm. 3:20).

Lähdeviitteet
1. Nimitys kirkko ei ole peräisin kreikan sanasta ekklesia, vaan sanasta kyriake, joka merkitsee 'Herralle kuuluva'. Nimitystä to kyriakon tai he kyriake käytettiin aluksi ennen kaikkea siitä paikasta. mihin seurakunta kokoontui. Tämän paikan katsottiin kuuluvan Herralle, ja siksi sitä nimitettiin sanalla to kyriakon. Ks. Berkhof, Systematic Theology, s. 557.
2. Uusimpien käännösten mukaan, jotka hyväksyvät yksikkömuotoisen lukutavan.
3. Lukuunottamatta seurakunnan opetusta Jeesuksesta, alkuseurakunnan opetukset olivat varsin suuressa määrin samankaltaisia kuin juutalaisuudessa. Sekä juutalaiset että pakanakristityt jatkoivat kokoontumistaan sapattisin synagogissa, missä he kuulivat selitettävän Vanhaa testamenttia (Ap.t. 13:42 - 44; 15:13,14,21). Temppelin väliverhon repiminen ylhäältä alas osoitti, että rituaalit olivat saavuttaneet täyttymyksensä. Heprealaiskirje pyrkii kääntämään kristittyjen huomion pois vertauskuvista niiden tarkoittamaan todellisuuteen: Kristuksen sovituskuolemaan, hänen pappeuteensa taivaassa ja hänen pelastavaan armoonsa. Uuden testamentin aika oli siirtymäaikaa, ja vaikka apostolit toisinaan osallistuivat Vanhan testamentin rituaaleihin, Jerusalemin kokouksen päätös osoitti, että he eivät nähneet niissä enää mitään pelastavaa arvoa.
4. Charles E. Bradford, "What the Church means to me", Adventist Review, 20.11.1986, s. 15.
5. Sama, vol. 6, s. 26,38.
6. White, Todistusaarteita 2, s. 262.
7. Ks. SDA Bible Dictionary, rev.ed. s. 277.

13 Jäännös ja sen lähetystehtävä

Perusopinkohtien sisällysluettelo